Viime tekstissä kirjoitin näyttävien suoritusten ja meriittien takana olevasta työstä. Matkalla tavoitteisiin tarvitsemme vastapainoa, joten nyt sukellan ajatuksissani balanssin pariin.

Eräässä somessa kiertäneessä huoneentaulussa viitattiin rajattomiin mahdollisuuksiin palaa loppuun, jos ajattelee joka päivä myönteisesti, pyrkii olemaan paras versio itsestään, ympäröi itsensä inspiroivilla ihmisillä eikä ikinä anna periksi. Ymmärrän huoneentaulun tulkinnanvaraisuuden ja erilaiset katsantakannat, mutta täytyy myöntää, että teksti upposi silti syvälle omiin triggereihin. Ihan hyvä niin, sillä silloin herää selvästi tarve selkeyttää omia ajatuksia. Kirjoittaminen on mulle yksi parhaista keinoista niiden kirkastamiseen, joten täältä pesee.

 

Valmennustyön rikkaus on ehdottomasti ihmis- ja koirakohtaamiset. Työssäni kohtaan useita erilaisia tapoja reagoida tilanteisiin; ihmiset kokevat sallitusti asioita hyvin erilailla ja heille oikealla tavalla, mutta lähellekään aina heidän suhtautumisensa ei ole hyväksi heille itselleen. Kehityksen eteen on välillä ymmärrettävän kivuliasta nähdä vaivaa, eikä toivomus oikotiestä onneen ole harvinaista. Epäonnistumista ja virheitä pelätään tai omiin mahdollisuuksiin voi olla vaikeaa uskoa. Ihminen on usein luonnostaan mukavuudenhaluinen, joten elämässä saatetaan huomaamattaankin toivoa tuloksia ilman vaivannäköä.

Ehkä juuri tämän ihmisten luontaisen mukavuudenhalun ja erilaisten pelkojen takia vierastin huoneentaulun sanomaa, vaikka ymmärrän erittäin hyvin sen perimmäisen pointin ainaisesta suorittamisesta.

 

Kasvu ihmisenä on välttämätöntä, jotta voi oppia tunnistamaan omat rajansa

Tavoitteet eivät täyty tekemättä töitä. Check. Tavoitteellisuuteen kuuluu kuitenkin oleellisesti myös hyvinvointi ja sen myötä palautuminen. Ilman kuormitusta ja sen jälkeistä palautumista ei ole kehitystä. Omaa ja koiran kuormitusta on syytä tarkkailla jo ihan päivätasolla ja pysähtyä tutkimaan mikä on liikaa, milloin kuormaa voi lisätä ja mitä on riittävä palautuminen tiimin kummallekin osapuolelle arki kokonaisvaltaisesti huomiden. Kalenteriin on hyvä määritellä toistuvilla sykleillä kevytviikko, raskasviikko ja lepoviikko. Viikko-ohjelman tulisi istua arkeen stressittömästi resurssit huomioiden, joten suunnitelmille on hyvä jättää myös joustovaraa.

Ihminen voi venyä äärimmilleen ja olla paras versio itsestään muille, mutta ei välttämättä hänelle itselleen. Toisten toiveet  ”hyvästä ihmistyypistä” eivät ole kaikkia varten, sillä oman kapasiteetin venyttäminen ympäristön toiveista ei useinkaan anna energiaa vaan lähinnä vie sitä. Kukaan meistä ei ole yli-ihminen, joten on vaikeaa olla paras versio itsestään, jos ei tiedosta omia rajojaan tai ole palautunut elämän kuormituksesta. Olla paras versio itsestään ei tarkoita äärimmilleen venymistä elämän jokaisella osa-alueella, vaan se  voi tarkoittaa esimerkiksi vain sitä, millainen minä riittää tekemään ja saavuttamaan elämässä niitä asioita, joita haluaa tehdä? Sen jälkeen voi tsekata, onko tarve mennä yli omien rajojen, sillä joskus tavoite sen vaatii.

Korkeat tavoitteet ja omat tai muiden odotukset työelämässä, ihmissuhteissa ja harrastuksissa voivat kuormittaa, jos kaikilla osa-alueilla on tavoite antaa itsestään kaikkensa. ”Tavan tallaaja” saattaa tehdä töissä kunnianhimoisesti pitkää päivää, harrastaa tavoitteellisesti, kilpailla menestyksekkäästi ja samaan aikaan hän haluaa olla paras mahdollinen puoliso, ystävä tai vanhempi lapsilleen. Tämä kaikki tuntuu omasta maailmankuvastani katsellen aika kohtuuttomalta vaatimukselta yhdelle ihmiselle, joten kiinnostaa peilata asiaa huippu-urheilun kautta. Se on toki oma maailmansa, mutta sieltä voi löytää inspiraatiota oman arjen palikoiden järjestelyyn.

Huippu-urheilijoiden työ on urheilla, syödä ja palautua. Heidän arkeensa sisältyy monesti esimerkiksi lihashuoltoa, palauttavia treenejä, ylläpitäviä treenejä ja kehitykseen tähtääviä treenejä. Kaikki tukevat toisiaan. Pyhäkolminaisuus riittävästä levosta, oikeanlaisesta treenistä ja ravinnosta on huomioitu, sillä ymmärrys yhdenkin palikan epätasapainottavasta vaikutuksesta on tiedossa. Huippu-urheilijan fokus on suurimmalta osin urheiluarjen osatavoitteissa, joka voi olla muiden näkökulmasta jopa itsekästä omiin asioihin keskittymistä. Hän kuitenkin lopulta tietää, ettei pelkällä suorittamisella saavuta omaa parastaan, joten hän osaa etsiä mielensä tueksi oikeat reitit joko itse tai ammattilaisen tuella.  Ihmissuhteet tai ”muu elämä” voivat parhaimmillaan toimia yhtenä palauttavana tekijänä omasta ”suorituskeskeisyydestä” ja tällöin urheilija-minä saa levätä.

Mikä estää muita ihmisiä toteuttamasta tätä samaa? Onko elämää suoritettava ja mistä voi tinkiä omaa hyvinvointia lisätäkseen, jos elämä on suorittamisen puolelle lipsahtanut?  Mitkä ovat oman arjen merkittävät, energisoivat ja palauttavat peruspilarit, joilla pakka pysyy koossa ja elämä mielekkäänä? Tavoitteet saavuttaakseen on järkevää pysähtyä miettimään mikä on tällä hetkellä tärkeää, sillä kaikkeen harvoin voi kerralla priorisoida 100%.

 

Myönteisyys ei tarkoita sitä, että kielletään negatiiviset tapahtumat ja tunteet.

Myönteisyys on suhtautumista ei toivottuihin asioihin siten, että niistä huolimatta voi elää mielekästä elämää. Myönteisyys on sen hyväksymistä, että arki on välillä turhan toistuvaa ja puuduttavaa, elämä heittää eteen epäreilulta tuntuvia tapahtumia täysin nurkan takaa tai juuri nyt tärkeältä tuntuva tavoite jää ehkä iäksi toteutumatta. Elämä jatkuu silti ja tapahtumista voi niihin oikein suhtautumalla ottaa oppia. Myönteisyys on uskoa omiin mahdollisuuksiin haasteiden edessä ja haasteiden muuttamista voimavaraksi. Myönteinen suhtautuminen antaa mahdollisuuden kuulla aidosti omaa itseään ja muita. Se elää kiitollisuudesta siihen kaikkeen mitä nykyhetkessä jo on, eikä siitä mitä tähän hetkeen halutaan lisää.

Periksi ei anneta?

Jos oma tavoite arjessa tai harrastuksissa tuntuu tärkeältä, sen eteen kannattaa ehdottomasti tehdä töitä ja ruokkia sitkeästi omia ajatuksiaan mahdollisuudestaan onnistua. Kenellekään ei työstä huolimatta luvata onnistumista ja menestystä, mutta itselle merkittävien asioiden tekeminen ei koskaan mene hukkaan, jos niistä aidosti nauttii. Mielekkäistä asioista saa energiaa ja ne antavat valtavasti voimaa sekä polttoainetta elämään. Itselleen kannattaa kuitenkin antaa lupa myös epäonnistua, höllätä tahtia aina silloin kuin tuntuu siltä ja ottaa oikeus siirtää tai vaihtaa tavoitetta ilman, että sille tarvitsee antaa merkitys luovuttamisesta tai periksi antamisesta. On hyvä muistaa, ettei aina tarvitse jaksaa.

 

Eräs tärkeä ihminen kysyi minulta kerran, että miksi aina pitää kehittyä? Kehittyminen on elämänarvoistani merkityksellisimpiä, mutta silti kysymyksessä oli paljon pointtia, joka aika-ajoin pysäyttää ja maadoittaa. Joskus höllääminen on ainoa tie eteenpäin, joten arjessa ja matkalla tavoitteisiin on sallittua harjoittaa armollisuutta itseään kohtaan. Jos kuitenkin toistuvasti skippaa osatavoitteitaan lähes ontuvin selityksin, niin kannattaa tarkistaa se oma unelma: onko se sellainen asia, jota oikeasti haluaa riittävästi vai onko olemassa kenties jotain muuta tärkeämpää? Sekin on aivan ok.

Motivaation äärelle voi riittää yksi kysymys: miksi teen sitä mitä teen? Innostus työn tekemiseen tulee lähteä omasta sisimmästään, olla merkityksellistä ja suhteutettu nykyhetken resursseihin.