Hei, täällä ollaan!

Vihdoin, reilusti yli vuoden tauon jälkeen, annan taas tekstin virrata melko vapaasti.

Elämäni on tällä hetkellä juuri kuten kuuluu, olen todella kiitollinen siitä. Olen katsellut vanhoja videoita erilaisella silmällä ja ymmärtänyt paljon asioita. Tiedän nyt asioita etäämmältä katseltuani mitä agilitylta itse tahdon, kun sen pariin aktiivisesti taas palaan. Tiedän mihin pureutua ja tiedän henkisen kantin olevan tästä eteenpäin entistä tärkeämpi. Agility on henkisen kasvun laji :)

Olen ollut superiloinen oppilaistani, heidän seuraaminen on ollut ihan mahtavaa ja parasta on se, että olen jatkuvassa oppimisprosessissa myös heidän kauttaan. Annan ja saan. Siistiä!

Java on mun kultakimpale ja olen äärettömän onnellinen siitä, että se on tällä hetkellä 10-vuotiaana koirana hyvässä kunnossa. Sen liike on lennokasta ja se on silminnähden onnellinen koira, sillä se ei ole kipeä. Javalle tehtiin iso hammasoperaatio kesällä, kun kaikki eteni sen suussa nopeammin kuin tajusinkaan. Agilityssa Java on aina ollut itsensä jumiin vetävä koira ja viimevuosina se on kaatuillut radoilla aika paljon, joka ei tiedä hyvää. Jokainen sen kaatuminen sattuu minuun aika syvästi, sillä siltä osin Java ei vaan pysy kunnossa. Tunnen aiheuttavani Javalle pahaa ihan vain oman kilpailemisen halun kautta. Treenatahan sen kanssa ei enää oikeastaan voi, mutta toisaalta koiran kokemuksen vuoksi ei ole tarvinnutkaan. Liukkaat putket, monttuiset ja pehmeät hiekkapohjat tai keinonurmet, jotka eivät ole riittävän pitäviä – Javan tassu ei vaan pure niiden pintaan.

Lux on nyt 4-vuotias, se osaa paljon enemmän kuin Java ja kisaa 3-luokassa. Lux on myös kilpaillut yhden SM-joukkuekisan ja se on käynnistänyt AVA-kellonsa. Nykypäivän vitsausten mukaan Lux on ”JO” 4-vuotias, mutta päätin olla ottamatta paniikkia sen iästä ja kilpailutahdista. Lux on kehittynyt kropallisesti hitaasti ja minusta on ollut hyvä antaa sille pienikokoisena koirana aikaa kehittyä. Voi kuulostaa liibalaabalta, mutta minulle koiran hyvinvointi on todella tärkeää ja en vaan VOI tehdä sen kanssa aktiivisesti, jos huomaan, ettei se ole siihen valmis.

Ledi viettää eläkepäiviään vanhempieni luona, se täyttää pian 13-vuotta ja on pysynyt suhteellisen terveenä. Ledillä on erikoisruokavalio sen maksa-arvojen ja vatsan huonon kestävyyden vuoksi. Nyt Ledi voi hyvin ja on saanut painoa paljon lisää, se on melkein jo pullea, mutta ravinnon  imeytymisongelmien vuoksi oikeastaan vain juhlin sitä! :) Onhan se jo väsynyt ja se nukkuu paljon. Silmät harmahtavat ja kuulo on mennyt, mutta ruoka maistuu ja se on innoissaan pidemmistäkin lenkeistä ja jaksaa kävellä ne hyvin. Äitini on ihan paras hoitaja sille! <3

Kunnon kiitollisuuspostaus, mutta olen viimeajat pyrkinyt harjoittamaan sitä, joten ehkä siksi näkyy tässäkin nyt niin vahvasti.

Mukavaa marraskuuta kaikille!

P.S. vastaus kaikkiin huhuihin: en ole lopettanut agilitya ja koulutan vielä – ehkä suuremmalla innolla kuin koskaan! :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *